Luonnollisesti Sinun

Kävelen taas luoksesi kevein askelin,

Samaa polkua, jota pitkin pois luotasi viimeksi astelin.

Katkenneet oksat muistuttavat minua vihastani, 

paljaiden jalkojeni alla surevat tallautuneet metsäorvokit.

Puiden latvoilla kuuluu mustarastaan surulaulu,

se metsän halki kaikuu.

Missä olet....

Sielussani vallitsee syvä kaipuu.

Tien päässä näen sinut.

Mietin annatko anteeksi,
hyväksytkö minut.

Lähestyn sinua hitaasti,

silkkisen mekkoni helma liehuen,

rauhallisesti hymyillen.

Ja sinä tiedät, että tulin jälleen viemään sinulta palan pois.

                                                                  Kuva: Kristina Tsvetkova

Hiusteni läpi suodattuu hiljainen tuuli.

Olen tässä, mutta välillämme on ohkainen muuri.

Kysyt missä olin ja miksi vasta nyt tulen takaisin.

Pohdin hiljaa ja kauan kuinka tähän vastaisin.

Maailma ei ole enää entisellään, kaiken tuhosin.

Ilman sinua en selviä, vaikka niin viimeksi uhosin.

Jäljellä ei ole enää mitään hyvää,

eläimet kuolleet, ja 

järvien kohdalla pelkkää tyhjää ja syvää.

Kaadoin ylväät puusi ja tein niistä paperia,

siihen raapustin katkeria rakkausrunoja.

Revin niityltäsi voikukat juurineen,

ja tein niistä itselleni paksun kukkaseppeleen.

Tuhosin kauniit laakeat peltosi

rakentaakseni niihin rumia betonitaloja,

sulkeuduin niihin sisälle ja sytytin kirkkaita valoja.

Unohdin, mitä aito valo on,

miltä tuntuu paljaalla iholla 

ne lämpimät säteet auringon.

                                                                Kuva: Kristina Tsvetkova

Annoit minulle puhdasta ilmaa, jota hengitän,

vain jotta voisin saastuttaa sitä enemmän. 

Mikä minussa meni vikaan,

kun valitsin harmaan savun, raikkaan tuoksusi sijaan.

Annoit kirkkaan jokesi virrata luokseni, 

siitä join ja sain voimaa

Nyt se valuu takaisin sinulle 

ruskeana ja täynnä roinaa.

Kaiken mulle valmiina tarjosit, pyyteettömästi annoit.

Jaksoit mua rakastaa, loppuun asti huolta kannoit.

Halusin keinotekoista,helppoa ja nopeaa,

haalin turhaa omaisuutta,kultaa ja hopeaa.

Hyväksyit hitaan kuoleman, jotta minä saisin elää.

Nyt silmäsi ovat sammuneet, enkä tiedä koska heräät.

Mutta kun saavun tieni päähän ja haluan nukkumaan,

Saanhan asettua tähän makaamaan?

Kun olen vanha ja väsynyt,

ja kaikki voima minussa on ehtynyt.

Saanhan kietoa itseni vihreään peittoosi,

kasvaa villikukkana runkoosi.

Tähän tilaa raivaan,

jotta vielä viimeisen kerran näkisin sen sinisen taivaan.

Vain jos sinulle sopii,

haluaisin tulla takaisin kotiin.

                                                                 Kuva: Kristina Tsvetkova

*  *  *

Kävelen taas luoksesi,kevein askelin

Samaa polkua pitkin, jota luotasi pois viimeksi astelin.

Tien päässä näen sinut,

mietin annatko anteeksi, hyväksytkö minut

Kysyt missä olin ja miksi vasta nyt tulen takaisin.

Pohdin hiljaa ja kauan kuinka tähän vastaisin...