Leijonasydän

Valokuva köysitaiteilija Tinttu Henttonen

Seison metroasemalla. Muutaman metrin päässä minusta seisoo mies. Kalju, isokokoinen ja kokonaan mustiin pukeutunut mies. Hän siirtyy pari askelta minua kohti ja hänen raskaat metalliketjunsa kolisevat hänen reittään vasten. Katseeni kiinnittyy  hänen kaulassaan roikkuvaan hopeiseen riipukseen. Siirryn vaistomaisesti hänestä poispäin. Mies kuitenkin tulee melkein viereeni ja jäämme katsomaan saapuvan metrojunan kirkkaita valoja, jotka valaisevat kosteita junakiskoja. Hänen kuulokkeistaan pauhaa läpi kova hevimetallimusiikki. Pyörittelen silmiäni.  Metro pysähtyy asemalle, ovet avautuvat ja ihmismassa virtaa ovista ulos.  Yllätyksekseni tämä mies, jonka olin hänen mustanpuhuvan ulkonäkönsä perusteella leimannut uusnatsiksi, nostaa toisen kätensä raivatakseen  minulle tilaa; ikään kuin sanoen naiset ensin. Hänen kalpeille kasvoilleen leviää suuri sydäntälämmittävä hymy.

Hämmennyksen vallassa sain soperrettua takaisin jotakin kiitoksen tapaista...


Kysyin suomalaisilta ystäviltäni lainaksi suomileijona-korua. Ajatuksena oli ottaa pari kuvaa se ylläni. Hopeinen kiiltävä leijonariipus, mustaa ihoani vasten. Minulle tuli kuitenkin pienenä yllätyksenä, ettei kellään heistä ollut antaa sitä minulle, sillä kukaan ei omistanut sellaista.  Kun kysyin syytä tähän, vastaus oli kaikilla lähes sama.

"Ootko sä nähnyt millaiset ihmiset sitä käyttää? En vois ikinä pistää sitä korua mun kaulaan.
Se herättää liikaa negatiivisia tunteita mussa ja muissa ihmisissä."

Negatiivisia tunteita. Miten kauniisti muotoiltu riipus, jossa esiintyy itsenäisen Suomen tunnus ,suomileijona,voi herättää sen kantajaa kohtaan ikäviä ajatuksia? Missä vaiheessa sen merkitys ja maine on mennyt niin pahaksi, että suuri osa kansalaisista välttää sen käyttämistä kokonaan? Miten on tultu siihen pisteeseen, että koulussa oppilas joutuu opettajan puhutteluun, koska hän pitää kaulassaan joululahjaksi saamaansa leijonariipusta?

Huomasin myös minussa itsessäni heräävän outoja ajatuksia. Saanko minä pitää leijonakorua? Onko maahanmuuttajataustaisella lupa pitää leijonakorua? Onko koru vähemmän rasistinen, jos sen kantaja on ulkomaalaistaustainen? Musta nainen.

En tiedä.

Leijona esiintyy monien maiden vaakunoissa. Leijona itsessään on eläin, joka esiintyy pääasiassa Afrikan savanneilla ja paikoittain Intiassa. Leijona symbolina on siis kansainvälinen ja monikulttuurinen. Silti on tahoja ja ihmisiä, jotka ovat kääntäneet korun alkuperäisen merkityksen päälaelleen ja omineet sen edistämään omia ahdasmielisiä ideologioitaan. He ovat onnistuneet siinä jopa niin hyvin, että koru on saanut kokonaan uuden, rasistisen merkityksen. Jostain niin kauniista ja ylväästä on tullut halveksunnan kohde ja esineenä jopa pelkoa herättävä.

Asian ei kuitenkaan tarvitse olla niin.

Minulle leijona merkitsee rohkeutta toteuttaa itseään ja unelmiaan sekä uskallusta olla oma itsensä. Minulle leijona merkitsee itsenäistä ja älykästä yksilöä.  Yksilö, joka osaa kuitenkin elää sovussa muiden leijonien kanssa tietäen, että laumassa, yhdessä, ollaan vahvempia kuin yksin. Leijona huolehtii ja välittää lauman muista jäsenistä tietäen, että leijonalauma on juuri niin vahva kuin sen heikoimmat yksilöt. Näin toimii myös yhteiskunta. Suomi on saavuttanut hienoja asioita viimeisen sadan vuoden aikana ja meidän täytyy välillä muistuttaa itsellemme kuinka monessa asiassa Suomi on maailman paras. Silti emme saa tuudittauttua tuohon ajatukseen ja lopettaa itsemme kehittämistä ja parantamista ihmisinä. Kehitys ja rikkaus ei ole vain taloudellisesta tilanteesta ja yhteiskunnan varoista kiinni. Me ihmiset muodostamme sen tärkeimmän luonnonvaran. Me yksilöinä muodostamme nykypäivän Suomen kansan. Kaikessa monimuotoisuudessamme  me olemme Suomi nyt. Ja vain toimimalla yhdessä kunnioittaen ja arvostaen toisiamme me saamme hienoja asioita aikaan.

Paljon on edetty sadan vuoden aikana, mutta joissain asioissa on menty selkeä askel taaksepäin. Leijonan ei tarvitse uhota eikä leijona tarvitse kenenkään hyväksyntää. Leijonan ei tarvitse halveksia toista leijonaa tunteakseen itsensä tarpeeksi hyväksi. Leijona vaan on. Kaikessa upeudessaan se levittää harjansa ja nauttii ainutlaatuisuudestaan.


Minä olen Leijonatar. Minä olen Suomileijona.


Noh, koska en saanut lainaksi keltään leijonakorua, niin ajattelimme kuvaajan kanssa maalata sen kultaisella maalilla ihooni. Siinä se nyt sitten on ja siinä se pysyy. Sydämeni päällä. Mustaa ihoani vasten.




Hyvää 100-vuotisjuhlavuotta Suomi.







Teksti: Kirsi Mutshipule
Valokuvaaja ja köysitaiteilu: Tinttu Henttonen
Muah ja suomileijona vaakuna: Mia Sirén