Syntynyt pronssilusikka suussa

Olin 9-vuotias. Muistan sen tunteen, kun vedin upouudet merkkitossut jalkaani. Uuden nahan tuoksu, paketti ja sen kirkkaat värit. "Kokeile toistakin jalkaa", äiti sanoi minulle ja sujautin toisen tossun jalkaani.
Otin pari testiaskelta eteisessä ja ne tuntuivat hyviltä. Uusilta. Olin pakahtua onnesta ja hypin tasajalkaa peilin edessä. Ne tuntuivat paremmilta kuin isosiskoni loppuun kulutetut kengät, joihin sain yleensä aina tyytyä.
"Merci Mama!"
Revin lopuksi vielä hintalaput kengistä ja heitin ne lattialla olevaan tyhjään kenkälaatikkoon. Juoksin toiseen huoneeseen esittelemään kenkiä siskolleni.

"Olehyvä", äiti vastasi hiljaa hymyillen.


                                                                          *       *       *

Uutisissa ja mediassa on puhuttu nyt paljon luokkaeroista ja köyhistä. Tuntuu melkeinpä siltä, että ihmiset heräävät pitkästä horroksesta, avaavat silmänsä ensimmäistä kertaa ja todella huomaavat, että Suomessakin asuu köyhyysrajan alapuolella olevia ihmisiä. Suomessa sosioekonomiset erot ovat suurimpia muihin pohjoismaihin verrattuna. Kuitenkaan, en edes tiennyt tai ajatellut olevani köyhä, kunnes eri artikkelit ja tutkimustulokset kertoivat sen minulle. Siinä missä hyvätuloisten lapset perivät kesämökkejä ja purjeveneitä, minä tulen perimään vanhempieni köyhyyden. Näin he minulle kertoivat. Mitä ikinä teenkin, todennäköisintä on, että minusta tulee isona köyhä. Tämä ei ole kuitenkaan nyyhkytarina siitä, miten en lapsena päässyt Linnanmäelle joka kesä, koska rannekkeet olivat liian kalliita tai siitä, kun en saanut joululahjaksi Nokian uusinta simpukkapuhelinta. Halusin vain kertoa oman kokemukseni asiasta, sillä koski asia mitä tahansa vähemmistöryhmää, niin keskusteluun osallistuu aina kaikki muut paitsi ne, joista puhutaan.

Kasvoin kuusihenkisessä perheessä, jossa molemmat maahanmuuttaja vanhempani olivat pienituloisia. Ostimme vain tarpeellisen ja talvivaatteet kierrätettiin sisarusten kesken. En osannut ruokapöydässä ikävöidä kalliita lisäaineettomia mehuja tai sulatejuustoja, sillä meillä ei niitä ikinä ollut. Olimme tyytyväisiä, kaikki oli hyvin. Puute rahasta tuli kuitenkin aina siinä vaiheessa esille, kun kouluissa järjestettiin kalliita luokkaretkiä tai kun piti ostaa kallis luokkasormus. Rahaa oli tarpeelliseen, muttei mihinkään ylimääräiseen. Lapsena sitä myös sopeutuu tilanteeseen nopeasti. Opin nopeasti, että olimme pienituloisia ja näin olemaan pyytämättä.
Joulupukin lahjatoivolistaan kirjoitin vain ne toiveet, joihin tiesin vanhemmillani olevan varaa.

Ylä-asteella tilanne muuttui kokonaan. Olin saapunut maailmaan, jossa ainoastaan, sillä mitä kannat päälläsi on merkitystä. Ylä-asteet ovatkin massamuodin suurin näyttämö, jossa lähes kaikilla oppilailla on samanlainen tyyli. Se on paikka missä murros-ikäiset ja teini-iän kynnyksellä olevat nuoret etsivät itseään samalla, kun ryhmään kuulumisen tarve on suurimmillaan. Se on paikka missä viimeistään näkee keiden vanhemmilla on varaa kustantaa lapsilleen kalliita merkkivaatteita ja harrastuksia. Minua ei ikinä kiusattu, mutta todistin monta kertaa sitä miten jotkut joutuivat pilkan kohteeksi, jos oli feikit tai muuten vain väärät vaatteet tai lenkkarit. Muistan olleeni suunnilleen kahdeksannella luokalla, kun Converse all star merkkiset kengät tulivat Suomen muotimarkkinoille. Konssit löytyivat lähes jokaiselta, monessa eri värissä ja muodossa. Joillain oli jopa useampi  kenkäpari. Minulla ei silloin tietenkään ollut varaa yli 60e maksaviin kenkiin, mutta se ei ole tarinan ydin.
Valitettavasti tämä ilmiö ei ole jäänyt ylä-asteelle, vaan on jatkunut varsinkin nuorten naisten keskuudessa. Me haemme jatkuvasti hyväksyntää ja ryhmään kuulumisen tunnetta pukeutumalla lähestulkoon kaikki samalla tavalla. Me emme osta vain vaatteita, vaan pyrimme ostamaan myös samalla itsellemme paremman statuksen päästäksemme niin sanotusti parempiin piireihin. Me käytämme rahaa, jota meillä ei ole, vaatteisiin ja asusteisiin, joita emme todellisuudessa tarvitse.  "Rikkaalta näyttäminen" on uusi muoti ja me esittelemme sosiaalisessa mediassa ylellistä elämäämme, johon meillä ei todellisuudessa ole edes varaa.

Muistan lapsena kohdanneeni näitä samoja ongelmia mitä kohtaan nykypäivänäkin, hassua on, että niihin suhtautuu aikuisena täysin eri tavalla. Minulla oli lapsena paras ystävä, jonka kanssa leikimme päivittäin.  Hän sai 40e viikkorahaa viikossa. Muistan tämän, sillä hän kertoi tämän minulle ja en voinut uskoa asiaa todeksi.

"40e...wow,"

Hän oli hyvätuloisesta perheestä. Hän sai isäpuoleltaan aina paljon leluja lahjaksi ja hänellä oli enemmän nukkeja kuin minulla ja siskollani yhteensä. Hän ei koskaan kysynyt minulta sainko syntymäpäivälahjaksi uusimman Bratz-nuken, sillä hän tiesi etten saanut. Sen sijaan hän antoi minun lainata nukkejaan ja leikimme niillä yhdessä.
"Äiti saaks mä antaa Kirsille tän nuken, en ees enää leiki sil?"
Säästin ja varjelin kaikkia leluja mitä hän minulle antoi.
Lapsuudessani oli se hyvä puoli, että pihassa, jossa kasvoin ei ollut väliä mitä suuruusluokkaa vanhempien tulot olivat; kaikki lapset leikkivät keskenään. Hyväosaiset ja pienituloiset. Rikkaat ja köyhät. Lapsuudessani oli myös se hyvä puoli, että teknologia ei ollut vielä teljennyt lapsia sisätiloihin. Leikimme leikkejä joihin kaikilla oli varaa; kirkonrottaa, kengänheittoa ja tietenkin - kuka pelkää mustaa miestä.

                                                                           

Jostain syystä tämä sama ei systeemi ei toimi aikuisilla. Kun me kasvamme, me jossain vaiheessa saavutamme pisteen, jolloin me rupeamme näkemään asiat hyvin mustavalkoisina. Meiltä katoaa se lapsuuden viattomuus ja suvaitsevuus toisiamme kohtaan. Suomessa ja varmasti muuallakin hyvätuloiset liikkuvat hyvätuloisten piirissä ja huonompiosaisten lähipiiri koostuu lähinnä pienituloisista. Tämä voi olla osasyynä myös köyhyys kierteen jatkumiseen. Nuori hakeutuu kouluihin tai työpaikoille, joissa vanhemmat tai ystävät ovat. Omat vanhempani eivät ole käyneet ns.hienoja kouluja, mutta itse hakeuduin lukioon ja sitten ammattikorkeakoulutukseen. Enkä sano, että lukio tai korkeakoulututkinto olisi ainoa tie totuuteen, mutta minulle se on aina ollut tietynlainen pääsykortti.
Maahanmuuttajataustainen otetaan omassa kategoriassaan työnhaussa enemmän tosissaan, jos on käynyt edes lukion.
Olen aina arvostanut suomalaista koulutusjärjestelmää, juurikin sen takia että se tarjoaa kaikille samat mahdollisuudet menestyä. Koulutus on lähes kokonaan ilmainen ja opintotuella sai ostettua aikoinaan ainakin lukiokirjat. Tosin itse sain onnekseni suurimman osan käytettynä isosiskoltani. Koska koulutus on Suomessa maksutonta, niin moni ei ymmärrä sitä, miten hyvinvointivaltiossa joku voi olla kouluttamaton ja köyhä. Moni ajattelee, että köyhyys on itseaiheutettua ja oma vika, joka on osittain totta. Onhan jokainen oman elämänsä seppä.
Luin kerran jutun tytöstä, joka päätti lopettaa koulun kesken 18-vuotiaana ja perustaa oman luomukosmetiikka nettiyrityksen. Hän oli marssinut pankkiin ja pyytänyt muutaman tonnin lainaa. Pankki myönsi lainan. Jutussa ei kuitenkaan kerrottu miten juuri koulunsa  lopettanut,nuori rahaton nainen sai tuosta vaan yritykseensä noin suuren lainan. Myöhemmin selvisi, että naisella oli rikkaat vanhemmat, joten takuu oli hoidettu. Jos tämä nuori olisi ollut Maija 18-v. kontulasta, niin lainaa tuskin olisi myönnetty yhtä helposti. Suomessa ja yleensäkin maailmalla kaikilla on samat mahdollisuudet kouluttautua ja toteuttaa itseään, mutta jossain vaiheessa  tulee seinä vastaan. Me kuljemme kaikki samaa tietä, mutta totuus on, että joillekin se tie on reilusti mutkaisempi ja rosoisempi, vaikka päämäärä olisikin sama. Köyhällä on mahdollisuus päästä pois köyhyyskierteestä ja nostaa elintasoaan, mutta unelmien toteuttaminen ei ole jokaiselle päivänselvä asia. Ei edes hyvinvointivaltiossa.

Luokkaeroista puhuttaessa keskusteluissa on usein sävy, jossa "hyvätuloiset"  ja köyhät pistetään ikään kuin vastakkain. Rikkaat nähdään yhtenä isona ylimielisenä sakkina, joita on helppo syyttää omista ongelmistaan. Rikkaita myös syytetään siitä, etteivät he tiedä "tavallisen kansan" elämästä mitään vaan ovat vieraantuneita siitä. Asia on kuitenkin niin, että kukaan ei pysty valitsemaan sitä millaiseen perheeseen syntyy. Eivät edes rikkaat. Liian monelle on elämässä jaettu huonot kortit ja tosiasia on, että niillä on vaan opittava pelaamaan. Jos lapsi pystyisi kohdussa valitsemaan oman perheensä, niin alkoholisteilla ja huumeriippuvaisilla tuskin olisi lapsia. Alkoholismi on sairaus, joka ei katso tuloja, mutta köyhyys ja työttömyys ovat suuria tekijöitä, jotka ajavat alkoholin liikakäyttöön. Joka tapauksessa, lapsi joka on syntynyt kultalusikka suussa ja saanut kaiken valmiiksi hopeatarjottimella on yhtä surullinen tapaus kuin pienituloisen perheen lapsi, jolla ei ole varaa uusiin luistimiin. Yhdysvaltain tuleva uusi presidentti on klassinen esimerkki ihmisestä, joka on tullut rikkaaksi perimällä ja on hyvin vieraantunut perusduunarin elämästä. Ihminen, joka on kasvanut kullattujen suihkulähteiden ympäröimänä ei tule ikinä ymmärtämään köyhän yksinhuoltajaäidin arkea, joka joutuu ottamaan ylimääräisiä työvuoroja ostaakseen tyttärelleen uudet lenkkitossut. On niin helppo huudella alas korkeasta tornista tai syyttää alkoholisteja ja kodittomia omista ongelmistaan, mutta jokaisen olisi hyvä muistaa, ettei toisen elämää pidä ikinä arvostella, sillä emme tiedä mikä on ollut hänen valintojensa taustalla ja mikä hänen menneisyydessään on ajanut hänet nykyiseen tilanteeseen.

Köyhyys ei periydy. Köyhyydestä puhutaan, kuin se olisi omaisuus, jonka vanhempi ojentaa lapselleen testamentissaan. Jokainen vanhempi, äiti tai isä tekee kaikkensa jotta omat lapset eivät joutuisi käymään läpi samoja haasteita ja vaikeuksia kuin he itse. Haasteet kuitenkin myös tukevat meidän henkistä kasvuamme ja tekevä meistä vahvempia.  Se mikä köyhyydessä periytyy on nimenomaan ne ajatusmallit, esimerkit ja oma arvostuksen tunne itsestään. Yhteiskunta saattaa tarjota kaiken, mutta kynnys tarttua näihin vaihtoehtoihin voi olla joillekin todella korkea.  Moni jättää hakematta yliopistoon, pelkästään siksi, että ajattelee ettei kuulu sinne. Tunnen henkilökohtaisesti muutamia niin sanotusti  rankan elämänkoulun käynyttä ja heistä huokuu sellainen viisaus ja kokemus, mitä koulun luokkahuoneista ei opita. Arvostan ihmisiä, jotka ovat päättäneet monien vaikeuksien ja vastoinkäymisten jälkeenkin hymyillä ja suhtautua asioihin positiivisesti. Ihmisiä, jotka ovat huonoista lähtökohdista huolimatta rakentaneet itselleen tuhkasta taivaan. Yhteiskunnan pyörät pyörivät lujaa ja kun kyydistä putoaa, niin vaatii paljon työtä ja tahdonvoimaa päästä siihen takaisin.

Kasvoin kuusihenkisessä perheessä, jossa molemmat maahanmuuttaja vanhempani olivat pienituloisia. Ostimme vain tarpeellisen ja talvivaatteet kierrätettiin sisarusten kesken. En osannut ruokapöydässä ikävöidä kalliita lisäaineettomia mehuja tai sulatejuustoja, sillä meillä ei niitä koskaan alunperinkään ollut.
Tämä ei ole kuitenkaan nyyhkytarina. Vaikka tilastojen mukaan meidät luokitellaan "pienituloisiksi", en koskaan ajatellut olevani köyhä lapsi. Päinvastoin. Koin olevani onnekas ja minulla oli paljon verrattuna olosuhteisiin, jossa omat vanhempani kasvoivat. Opin jakamisen ja antamisen jalon taidon, sillä kaikki herkut jaettiin aina sisarusten kesken. Opin myös olemaan arvostelematta ihmisiä heidän vaatetuksen tai muuten ulkonäön perusteella. Minulla ei ehkä ollut lapsena hienoimpia leluja tai vaatteita, mutta kasvoin rakkauden ja huolenpidon ympäröimänä ja se on sellainen arvo, mitä ei voi rahassa koskaan mitata.